Lapsen suru kaipaa aikuista
12.11.2002
Lapsen suru hukkuu helposti aikuisen tuskan alle, vaikka jo sylilapsen tiedetään reagoivan perhettä kohdanneeseen murheeseen. Aikuiselta lapsen surun ymmärtäminen edellyttää herkkyyttä kuulla ja halua olla tukena.
Suru sisältää monenlaisia tunteita. Ennen muuta se on luopumista. Se mistä luovutaan, jää kuitenkin osaksi elämää. Menetyksestä voi tulla myös rikkaus ja myönteinen voimavara myöhemmin, kun kipu ei enää ole päällimmäisenä.
Aikuisen tehtävä on antaa lapsen surulle tilaa samalla kun huolehditaan surun keskellä myös hänen jokapäiväisistä tarpeistaan. Mutta myös kehittyvä nuori tarvitsee tuekseen turvallista aikuista, muistuttaa Mielenterveysseuran SOS-keskuksen kriisityön johtaja Anni Kauppinen. Tuttua ihmistä, johon voi ottaa yhteyttä aina tarvittaessa. Aikuista, joka ei itse ole surun syöverissä, vaan kestää myös surun nuoressa aiheuttamat ylilyönnit ja tunnereaktiot.
Kauppinen pahoittelee sitä, että edelleen niin moni lapsi ja nuori joutuu olemaan surunsa kanssa yksin. Monella meistä on takana lapsena läpikäymätöntä surua, jonka työstäminen jatkuu vielä aikuisena.
Kuolema avautuu iän mukana
Lasten käsitys kuolemasta muuttuu ajattelun kehityksen myötä. Pikkulapset voivat käyttää kuolema-sanaa, vaikka eivät ymmärrä sen merkitystä kokonaan. Heidän onkin vaikea käsittää abstrakteja kuolemanselityksiä: joku ei voi olla samanaikaisesti taivaassa ja maahan haudattuna. Koska lapset pitävät itseään lähes kaiken keskipisteenä, he voivat kuvitella, että juuri heidän tunteensa, toiveensa ja tekonsa ovat syynä jonkun kuolemaan.
Alle viisivuotias ei pidä kuolemaa lopullisena; hänen kuvitelmissaan kuollut voi palata takaisin. Kuuden ja kymmenen ikävuoden välillä lapsi oppii vähitellen ymmärtämään, että kuolema on peruuttamaton. Toisella kymmenellä ajattelu muuttuu abstraktimmaksi ja lapsi kykenee ymmärtämään laajemmin myös kuoleman seurauksia. Sen väistämättömyyteen liittyy tieto omasta kuolemasta, minkä vuoksi saatetaan yrittää olla ajattelematta koko asiaa. Hypoteettinen ajattelu kehittyy nuoruusvuosina; iän myötä osataan jo määritellä kanta jonkin tapahtuman eri osasiin. Pitkään kriisin kokeneiden lasten ja perheiden kanssa työskennellyt norjalainen psykologi Atle Dyregrov erottaa toisistaan seuraukset, jotka ovat kuolemaan liittyvän trauman ja tavallisten surureaktioiden aiheuttamia.
Äkillisen kuoleman yhteydessä lapsen reaktioihin vaikuttaa osaksi itse menetys, osaksi se, miten joku kuoli tai miten he saivat tietää asiasta; löysikö lapsi esimerkiksi kuolleen itse. Lapset saavat harvoin apua läheisen ihmisen kuoleman aiheuttaman trauman käsittelyyn, mikä olisi tärkeää, ettei heidän tarvitsisi kokea tarpeettomia jälkivaikutuksia.
Aikuisten on Dyregrovin mukaan opittava ymmärtämään paremmin lasten tarvetta käsitellä surua ja traumaa. Monet lasten vaikeuksista johtuvat ahdistuksesta, joka on yhteydessä kuoleman olosuhteisiin. Ellei lapsella ole tilaisuutta käsitellä kuoleman aiheuttaman trauman synnyttämiä reaktioita, heidän on vaikea surra.
Menetys järkyttää turvallisuutta
Lapsi voi menettää vanhempansa, sisaruksensa, isovanhempansa tai ystävänsä. Jos läheisen kuolema on ollut odotettavissa niin, että myös lapsi on voinut valmistautua siihen ja jättää jäähyväisiä, järkytys on pienempi kuin äkkikuolemassa. Jokainen kuolema aiheuttaa surua. Järkyttävä kokemus vaikuttaa lapseen samalla tavoin kuin aikuiseen, mutta lapsi ilmentää tapahtumaa omalla tavallaan ja ikätasollaan. Lapsen reagoinnissa on kuitenkin Anni Kauppisen mukaan kolme erityispiirrettä: Lapsen mieliala vaihtelee nopeasti leikistä surun syövereihin. Lapsi on hyvin konkreettinen. Melkein aina lapsi uskoo jotenkin mystisesti ainakin osaksi aiheuttaneensa tapahtuneen. Aikuisten tavoin lapsetkaan eivät reagoi vain yhdellä tavalla, vaan heidän suhtautumisessaan kuolemaan saattaa olla suuria eroja. Tavallisimmat välittömät reaktiot ovat: sokki ja epäily, pelko ja vastustus, apatia ja lamaannus.
Kaikki voi myös jatkua entisellään, sillä maailman muuttuessa sekasortoiseksi ja turvattomaksi lapset etsivät turvaa tavallisista ja tutuista asioista.
Lapsen tavallisin reaktio kuoleman jälkeen on ahdistus. Läheisen ihmisen kuollessa elämän turvallisuus järkkyy. Eniten pelottaa ajatus, että vanhemmille tai elossa olevalle vanhemmalle tapahtuu jotain. Mutta suruun liittyy myös paljon itsekkyyttä: miksi juuri minulle kävi näin. Lapsi voi pelätä myös omaa kuolemaansa. Pelko ilmenee usein illalla; nukkumaan menoa yritetään viivyttää mahdollisimman pitkään. Jos lapselle on kerrottu vainajan vain nukkuvan, hän voi alkaa pelätä nukahtamista ja pitää silmällä myös nukkuvia vanhempia.
Voimakkaat muistot saattavat syöpyä lapsen mieleen lujasti. Järkyttävissä tilanteissa ne tallentuvat eri tavalla kuin tavallisesti. Kuolemaan johtanut onnettomuus voi piirtyä lapsen tietoisuuteen kuin sisäinen videofilmi ja ilmetä myöhemmin kipeinä muistikuvina.
Masennus, ikävä ja kaipuu ilmenevät eri tavoin. Jotkut lapset itkevät paljon ja saattavat olla jonkin aikaa aivan lohduttomia. Etenkin pienten lasten suru ilmenee näin melko lyhyen aikaa hetken kerrallaan. Mutta myös vetäytyminen, eristäytyminen ja sulkeutuneisuus voivat olla merkkejä surusta. Lapsi voi yrittää piilottaa oman surunsa ollakseen aiheuttamatta surua vanhemmilleen tai väittää itkevänsä muiden asioiden takia.
Jatkuva kysely tuskastuttaa
Pieni lapsi voi etsiä kuollutta etsiytymällä paikkoihin, joissa he olivat yhdessä tai puuhaamalla sellaista, mitä he tavallisesti tekivät yhdessä. Myös muisteleminen auttaa lievittämään kaipausta.
Vanhempaa voi tuskastuttaa, kun lapsi haluaa jatkuvasti katsella valokuvia tai pyytää kertomaan vainajasta. Lapsi voi hakea kuolleen läheisyyttä pukeutumalla hänen vaatteisiinsa ja nukkumalla hänen sängyssään tai jäljittelemällä kuolleen käyttäytymistä ja omaksumalla hänen roolinsa. Surevien lasten tavallisia reaktiotapoja ovat raivo ja uhkailu. Viha voi kohdistua kuolleeseen, joka ikään kuin petti kuolemalla pois, tai lapseen itseensä, joka ei pystynyt estämään sitä. Pieni lapsi voi purkaa vihaansa myös vanhempiaan kohtaan. Toisinaan se on myös yritys auttaa vanhempia havahtumaan surustaan. Tietäen tai tietämättään lapsi voi ottaa tehtäväkseen huolehtia, etteivät vanhemmat luhistu tässä tilanteessa. Sopimaton käytös voi myös pakottaa vanhemmat huomaamaan lapsen tarpeet ja auttaa heitä pääsemään masennuksestaan.
Kuoleman jälkeen lapset voivat kärsiä syyllisyydestä, itsesyytöksen ja häpeän tunteista. Tai suru aiheuttaa ruumiillisia vaivoja, kuten päänsärkyä, vatsa- ja lihaskipuja.
Kaikenikäisten lasten käytös voi taantua. Pienemmät voivat alkaa kastella ja takertua enemmän aikuisiin, mutta myös isommat lapset voivat haluta olla enemmän aikuisten lähellä; heistä tulee ”lapsellisempia” joksikin aikaa.
Osa lapsista voi vältellä muita samanikäisiä mutta myös aikuisia. Etenkin teini-ikäiset ovat herkkätunteisia sairauksiin liittyville käsityksille. Suru tekee alttiimmaksi muiden huomautuksille, jotka saattavat herättää vaikeita tunteita. Tältä suojaudutaan vetäytymällä syrjään.
Kuka huolehtii lapsistani
Isovanhemman kuolemaa lapsen on ehkä helpompi ymmärtää, koska lasten käsityksen mukaan kuolema on pitkän elämän päätös. Isovanhempien kuollessa lapset eivät myöskään yleensä menetä elämänsä kiinnekohtaa.
Sisaruksen kuolema vaikuttaa suuresti kodin ilmapiiriin. Sisarukset menettävät leikkitoverin ja kilpailijan ohella joksikin aikaa myös vanhempien huomion ja huolenpidon.
Vanhemmat voivat pelätä menettävänsä myös heidät ja seuraavat heitä tavallista tarkemmin. Tai voimattomuutensa ja syvän surun takia vanhemmilla voi olla vaikeuksia huolehtia lapsistaan. -Mutta ennen kaikkea sisaruksen kuolemassa menetetään mahdollisuus elämän pisimpään ihmissuhteeseen, Kauppinen muistuttaa.
Ystävän kuollessa saattaa esiintyä kaikkia surureaktioita. Mutta aikuiset eivät usein tunne tätä surua; etenkin pienillä lapsilla on harvoin tilaisuus puhua tapahtuneesta. Aikuiset eivät puhu lasten kanssa, koska he eivät ehkä osaa suhtautua lapsen kuolemaan. Lapsilla sitä vastoin on tarve puhua juuri tästä.
Eniten lapseen vaikuttaa yleensä vanhemman kuolema. Vanhemmassa ei ainoastaan menetetä ihmistä, joka rakasti ja huolehti, vaan kuoleman seurauksena myös jokapäiväisessä elämässä tapahtuu suuria muutoksia. Vanhempien kuollessa osa nuorista joutuu myös liian varhain omaksumaan aikuisen aseman ja olemaan sisarustensa sijaisvanhempana. Anni Kauppinen neuvookin vanhempia ajoissa sopimaan myös sitä, kuka huolehtii lapsista, jos heille itselleen tapahtuu jotain. Kipeiden asioiden miettiminen hyvinä päivinä on vaikeaa, mutta tällaisen ”testamentin” pitäisi olla yhtä itsestään selvää kuin avioehdon tai vakuutusten.
-Kanssaihmisten merkitys korostuu myös silloin, jos vanhempi ei oman surunsa keskellä jaksa vastata riittävästi lapsen tai nuoren tarpeisiin. Perheiden sosiaalisen verkoston toivoisi olevan niin laajan, että lähiperheen tai sukulaisten lisäksi tukea voisi saada muilta aikuisilta, kuten kummeilta.
Kerro totuus
-Monet asiat lisäävät lasten surua. Vaikeuksia saattaa aiheuttaa ennen kaikkea aikuisten tapa käsitellä kuolemaa. Pitkän ajateltiin, että lasta voi suojella surulta. Häntä pitääkin suojella iän mukaan, Anni Kauppinen sanoo.
Käsittelyn taso on se, mitä lapsi itse kysyy, mitä piirtää, leikkii, kuuntelee satuja. Lapsi suree tapahtunutta ajatusten ja tunteiden avulla. Tärkeintä on, että aikuiset antavat hänelle tilaisuuden käsitellä vaikutelmiaan.
Lapset tietävät ja ymmärtävät paljon enemmän kuin he kertovat aikuisille. Kuoleman kaunistelu ahdistaa ja hämmentää heitä. He haluavat tietää totuuden ja heille on kerrottava, joskin heidän ikäänsä vastaavalla tavalla.
Pääasia, ettei heidän tarvitse kuulla tapahtuneesta muilta ihmisiltä, mikä saattaa huonontaa lapsen ja vanhemman välistä luottamusta. Asioiden salaileminen ja kuolemaan liittyvien olosuhteiden ja syiden kertomatta jättäminen synnyttää helposti vain erilaisia kuvitelmia. Silloinkin, jos kuolema on ennakoitavissa, aikuiset unohtavat usein kertoa lapselle sairauden etenemisestä tai lopun lähestymisestä. Silloin lapset ovat huonosti valmistautuneita kuolemaan tai eivät ymmärrä, mitä on tapahtumassa.
Lapselle pitää kertoa ikävät asiat yhdellä kertaa. Riittämättömät ja virheelliset tiedot lisäävät itsesyytösten vaaraa, etenkin jos lapset eivät saa puhua ajatuksistaan ja kuvitelmistaan. Lapsi suljetaan helposti aikuisten maailman ulkopuolelle, eikä häntä oteta mukaan seremonioihin, kuten hautajaisiin.
Niillä on kuitenkin tärkeä tehtävä ja merkitys surun käsittelyssä, sillä ne tekevät epätodellisesta todellisen, ehkäisevät harhakuvitelmia, auttavat suremista ja antavat mahdollisuuden ilmaista surua symbolisesti. Aikuiset yrittävät usein piilottaa lapsilta omat tunteensa, koska pelkäävät uskovat reaktioittensa pelottavan lasta. Mutta hiljaisuus ja vaikeneminen synnyttävät lapsissa aina levottomuutta ja ahdistusta. Uskonnollisen vakaumuksen omaavalle aikuiselle kuoleman käsitteleminen ja siitä lapselle puhuminen voi olla helpompaa kuin sille, joka ei usko kuoleman jälkeiseen elämään.
-Miten silloin rakentaa oma sisäinen turvallisuutensa ja henkinen perintönsä, jonka siirtää lapsiin, Kauppinen miettii. -Monesti aikuisilla ei ole itselläänkään vastauksia kaikkiin kysymyksiin, ja silloin on parasta myöntää se. Vanhemmat voivat pyytää tukea ja neuvoa myös itselleen, jos tuntuu siltä, etteivät he jaksa.
Milloin tarvitaan ammattiapua?
Tiedotusvälineet tuovat nykyisin lastenkin ulottuville myös erilaiset luonnonkatastrofit, tulipalot ja onnettomuudet. Ne voivat vaikuttaa monien lasten ajatuksiin ja tunteisiin, vaikka onnettomuudet eivät koskekaan heitä suoranaisesti.
Yhä useampi kuolema on nykyisin dramaattinen – kuten traagisessa Vantaan pommi-iskussa - ja herättää voimakkaita tunteita lapsissa kuten aikuisissakin. Etenkin lapsen väkivaltainen kuolema voi olla vaikeasti käsiteltävä esimerkiksi kouluryhmissä.
-Opettajilla on eri kouluasteilla suuri merkitys lasten tarpeiden tyydyttäjinä, kun kuolema koskettaa yksittäistä oppilasta tai koko koulua. Päiväkodin tai koulun aikuisten tulisikin kuulla herkällä korvalla lasten mahdollisia oireita ja tarpeita puhua, mutta ei tuputtamalla työntää tietoa, jota he eivät halua ottaa vastaan, painottaa Anni Kauppinen.
-Opettaja tuntee jokaisen lapsen ja hänen persoonallisuutensa. Hän tuntee luokkansa kulttuurin ja ilmapiirin ja hänen osaamistaan on tiedon jakaminen lapsille. Opettaja voi tukea oppilaitaan ryhmänä, keskustella vanhempien kanssa ja ohjata tarvittaessa apuun. Surun käsitteleminen ei vielä kuulu opettajien koulutukseen, mutta esimerkiksi viime aikaisten suuronnettomuuksien ja katastrofien yhteydessä kriisiammattilaiset ovat valmentaneet opettajia ja antaneet heille ohjeistukset.
Myös julkinen suru voi antaa mallia ja tukea. Samoin Kauppinen pitää tärkeänä ryhmäkokemusta. Esimerkiksi kuolleen toverin tai opettajan muistaminen koulussa antaa surulle ikään kuin luvan ja aikuiset osoittavat mallillaan, että asioista voidaan puhua oikeilla nimillä.
Tukea koko perheelle
Viimeinen hetki hakea sitä on, jos järkyttävä kokemus alkaa hallita arkea, sanoo Anni Kauppinen.
-Aina väkivaltaisen kuoleman tapahduttua olisi hyvä tarjota alkuun ulkopuolinen tuki koko perheelle. Usein vieläkin sitä suunnataan vain aikuisille eikä oteta huomioon lapsia ja nuoria. Heidän on liian pitkään ajateltu hoituvan siinä sivussa, vaikka heidän selviytymisensä pitäisi nostaa tärkeimmäksi asiaksi. Myös perheväkivallassa lapset ja nuoret tarvitsevat aina tukea.
Itsemurha on pahimpia tilanteita niin aikuiselle kuin lapselle. Tällainen kuolema saa lapset pohtimaan ihmisen ajatuksia ja tuhoisia mielijohteita. Se synnyttää avuttomuuden ja riippuvuuden tunteita. Lapset saattavat kuvitella, ettei aikuinen välittänyt heistä. He tuntevat itsensä petetyiksi ja hylätyiksi tai pitävät itseään pettureina. Isommat lapset voivat uskoa itsemurhataipumuksen periytyvän ja ovat huolissaan omasta kohtalostaan.
Mielenterveysseuran SOS-palvelu, itsemurhien ehkäisykeskus – nykyinen SOS-keskus – on järjestänyt ryhmiä 7-12 -vuotiaille lapsille, joiden jompikumpi vanhempi on tehnyt itsemurhan. Kuvataideterapeutin vetämässä ryhmässä on voitu turvallisesti käsitellä itsemurhaa, jotta lapset voivat oman kehitysvaiheensa mukaan ymmärtää, mistä on kyse. Samalla oma syyllisyydentunne vähenee.
Lähde: Anni Kauppisen haastattelun lisäksi lähteenä käytetty Atle Dyregrovin kirjaa Lapsen suru.
© Mielenterveyslehti
Artikkelit -osion etusivulle »
