Kun mielisauraus mainitaan ihmiset kääntävät minulle selkänsä
31.12.2001
Hyväksymisen puute on mielenterveyspotilaiden lisätaakka, jota vastaan mielenterveysjärjestöt kamppailevat maailmanlaajuisesti. Mielisairauden häpeämerkki, stigma, on yhä olemassa; leimatuksi tuleminen tuntuu joskus jopa pahemmalta kuin itse sairaus.
Suhtautuminen mielen sairauteen ja sairaaseen ihmiseen on vähitellen muuttunut ymmärtäväisemmäksi vuosikymmenien valistustyön, asiallisen tiedonvälityksen ja ehkä ennen kaikkea ihmisten omakohtaisten kokemusten myötä. Yhteiskuntaa suunniteltaessa, mielenterveystyön voimavaroja jaettaessa ja yksityisen ihmisen elinehtoja mietittäessä tämä asenteiden lientyminen ei kuitenkaan suinkaan aina näy.
Mielisairauden häpeämerkki satuttaa. Se vaikuttaa sairaaseen, hänen omaisiinsa ja läheisiinsä, mutta myös mielenterveystyötä tekeviin, hoitojärjestelmiin ja lopulta koko yhteisöön.
Stigma vaikeuttaa potilaan tai kuntoutujan mahdollisuuksia työelämässä, hankaloittaa ihmissuhteita, aiheuttaa yksinäisyyttä ja syrjäytymistä, taloudellisia menetyksiä ja diskriminointia. Maailmanlaajuisesti stigma voi olla pahin este niin hoidon onnistumiselle kuin sairastuneen tai sairaudesta kuntoutuvan elämänlaadulle, uskoo Maailman psykiatriyhdistyksen johtaja, professori Norman Sartorius. Ennakkoluulojen ja pelon taustalla hän näkee sen , että määreet sairas - hullu - paha nähdään osittain synonyymeinä. Juuri tuo vahingollinen mielikuva mahdollistaa kanssaihmisten syrjinnän.
Nykyihmisten alhaiseen poikkeavuuden sietokykyyn Sartorius luettelee monia syitä: kaupungistuminen, työn monimutkaistuminen, median tapa uutisoida mielenterveysasioita, mielisairaiden erilaisuus, oikean tiedon puute ja se, että sairaita on nyt ympärillämme niin paljon, että enemmistön on vaikeampi hyväksyä heidän läsnäoloaan.
Tähän liittyy myös ilmiö "kunhan ei minun takapihallani". Vaikka teoriassa olisimme valmiit suomaan heikommilla oleville - mielenterveyspotilaille, koulukodin nuorille, asunnottomille alkoholisteille - "normaalin elämän" mahdollisuudet, emme halua heitä ainakaan ryhmänä omalle asuinalueellemme. Pelkäämme häiriöitä ja asuntojen arvon laskua, jos yhteisössä on näkyvillä myös elämän laitapuoli.
Ongelma hyväksytympi kuin sairaus
Ihmisellä on universaali pelko kohdata mielisairaita ja ylipäätään ajatella mahdollisuutta oman mielenterveytensä menettämisestä.
Mielenterveyden "ongelma" on jo hyväksytympi kuin "sairaus". Ongelmasta puhutaan usein kollektiivisissa yhteyksissä ja sen aiheuttajaa haetaan ihmisen ulkopuolelta, kuten työpaineiden ja työyhteisöjen ilmapiirin vaikutuksesta työntekijöitten psyykkiseen pahoinvointiin. Ongelmasta kärsivän katsotaan tiedostavan tilanteensa ja voivan parantua. Mielen ongelmia voi olla kenellä tahansa ja jotkut niistä ovat saaneet jopa sankarillisuuden leiman, kuten työuupumus, joka yleensä kuvataan ahkerien, tunnollisten ja luovien ihmisten reagointina liialliseen työmäärään.
Mielisairaus ei ole samassa määrin hyväksytty. Sitä sairastavat "poikkeavat yksilöt", sairautta voidaan pitää jopa itse aiheutettuna. Koska sairas ei useinkaan tiedosta sairauttaan, häntä epäillään myös vaaralliseksi itselleen tai ympäristölleen. Mielisairauteen liitetäänkin usein arvaamattomuus ja aggressiivisuus. Sairaan ihmisen käyttäytymistä pidetään erilaisena, uhkaavana ja sääntöjä rikkovana.
Mielisairauteen liittyy edelleen paljon myyttejä. Koska mielen sairaus ei suinkaan aina näy päällepäin, siihen ei suhtauduta kuin "oikeaan" sairauteen, vaikka biologinen yhteys on usein selvä. Yhä edelleen uskotaan, ettei henkilö, jolla on ollut mielisairaus, voi koskaan elää normaalia elämää, vaikka useimmat sairaat voivat toipua, olla jälleen aktiivisia ja elää omien mahdollisuuksiensa puitteissa hyvää elämää.
Pelottavana reunailmiönä mielisairaus liitetään usein henkirikoksiin. Jos mieleltään sairas ihminen tekee julkisuudessa kohua herättävän henkirikoksen, yleinen mielipide on helposti vaatimassa kaikkien sairaiden sulkemista vaarallisina laitoksiin. Väkivaltaisen teon syyt ovat kuitenkin useimmiten samat kuin muulla väestöllä: tekijä tuntee itsensä uhatuksi tai syynä ovat alkoholi ja huumeet.
Sairaudesta toipuvan ei ajatella useinkaan enää palaavaan työhönsä tai ainakaan kykenevän entiseen vastuulliseen asemaansa. Kuntoutuneella on kuitenkin samat mahdollisuudet kuin muilla työskennellä millä tasolla tahansa omien kykyjensä, kokemuksensa ja motivaationsa mukaan.
Suurin niistä on häpeä
Häpeän ja huonommuuden leima vaikuttaa osaltaan sairauden pitkittymiseen ja kroonistumiseen. Emeritusprofessori Erik Anttinen on kuvannut sairauden noidankehää, johon sairastunut helposti ajautuu. Mielisairauden pitkäaikaistuminen tai siitä kuntoutuminen liittyy sairauden oman psykodynamiikan lisäksi paljolti siihen, miten ihminen kokee mielenterveytensä järkkymisen, miten sen ottavat läheiset ihmiset, miten siihen suhtaudutaan työyhteisössä. Tutkittaessa esimerkiksi Tampereella Sopimusvuoren kuntoutusyksikköön tulleita, sairaalassa kymmeniä vuosia olleita ihmisiä lähes kaikki kuvasivat päällimmäisenä tunteenaan olleen häpeän siitä, että he olivat joutuneet mielisairaalaan ja häpeän siitä, että omaiset kokivat heidän sairastumisensa häpeänä. Myös ensi kertaa sairaalaan tulleiden ryhmässä häpeän tunne oli yleinen.
Amerikan kansallisen mielenterveysyhdistyksen vuonna 1998 tekemän selvityksen mukaan noin 19 miljoonalla amerikkalaisella on erilaisia ahdistuneisuushäiriöitä (paniikkihäiriö, fobiat), mutta vähemmän kuin kolmannes heistä saa niihin asianmukaista hoitoa. Hoitamattomuuden taustalla ovat häpeä, pelko ja hämmennys; yli puolet amerikkalaisista uskoo leimaantumisen pelon estävän hoitoon hakeutumisen.
Pelon taustalla on ennakkoluulojen lisäksi vääriä tietoja. Vaikka 81 prosenttia haastatelluista tunnisti ahdistuneisuushäiriön, 61 prosenttia uskoi, että oireiden taustalla on heikko tahdonvoima, syyllisyyden tunteita ja kyvyttömyys selviytyä arkipäivän vaikeuksista. Samoin uskottiin oireiden häviävän itsestään, jos niistä ei välitä vaan jatka elämäänsä. Mitä enemmän ihmiset ymmärsivät, että kysymys on todellisesta sairaudesta, sitä vähemmän heillä oli vääriä luuloja ja sitä enemmän lisääntyi heidän uskonsa lääkehoitoon ja terapiaan. Yhdistys kampanjoikin niin väestön kuin perushoidon lääkäreiden tiedon tason lisäämiseksi; kolmannes perusterveydenhuollon lääkärikäynneistä liittyy Yhdysvalloissa juuri näihin oireisiin.
Vain muut ovat ennakkoluuloisia
Ihminen on taipuvainen pitämään itseään avarakatseisempana kuin on. Torjumme ennakkoluulot itsessämme ja siirrämme ne muiden ominaisuuksiksi. Myös mielipidekartoituksissa vastaukset kertovat usein sosiaalisesta suotavuudesta; vastataan tiedostamattomasti siten kuin olisi suotavaa vastata.
Skitsofrenian tutkimuksen, hoidon ja kuntouttamisen valtakunnallisen kehittämisohjelman puitteissa kartoitettiin 80-luvulla suomalaisten tietoja mielisairaudesta ja asenteita sairaisiin. Niin haastatellut tavalliset ihmiset kuin hoitohenkilöstöön kuuluvat eivät pitäneet itseään ennakkoluuloisina, vaan näyttivät jopa varsin yleisesti hyväksyvän käsityksen omasta mahdollisuudestaan sairastua erityisen vaikeassa elämäntilanteessa. Haastateltavat arvioivat kuitenkin muiden olevan yleensä ennakkoluuloisia, varautuneita ja pelokkaita mielisairaita kohtaan ja pitävän sairautta useimmiten parantumattomana.
Myös mielenterveydenhäiriön aiheuttamaa leimaantumista jatko-opinnäytetyössään vuonna 1997 tutkinut THM Ritva Heinänen totesi vastaajien kokevan yleisasenteen mielisairauteen edelleen kaikkea muuta kuin suvaitsevaisieksi, vaikka heidän omat uskomuksensa olivat pääsääntöisesti myönteisiä. Tutkimuksen kohdejoukko olivat suomalaiset 45-56 -vuotiaat. Otoksen koko oli 500 ja hyväksyttäviä vastauksia saatiin 291; vastanneista miehiä oli 126 ja naisia 165. Heistä suurin osa (80.1 %) yhtyi kyselyssä väittämään suvaitsemattomuudesta.
Nimitystä "mielenterveyden häiriö" pidettiin vastauksissa paremmin nykyaikaan sopivampana kuin "mielisairautta". Mielenterveystoimiston asiakkaaksi hakeutumisessa on edelleen kynnys, vaikka yli puolet vastaajista tiesi mielenterveystoimiston sijainnin omalla paikkakunnallaan.
Tutkimuksessa selvitettiin myös vastaajien uskomuksia mielisairauden syistä. Väittämään "mielisairaudet ovat periytyviä" 35 prosenttia vastaajista ei osannut sanoa kantaansa ja joko osittain tai täysin samaa mieltä oli yhteensä 37,8 prosenttia.
Suurin osa (61,5 %) vastaajista uskoi, että mielenterveyden häiriöiden taustaa voi etsiä lapsuuden kokemuksista. Suurin osa (83,5 %) oli samaa mieltä myös siitä, että työttömäksi joutuminen aiheuttaa helposti psyykkisen häiriön. Niin ikään yhdyttiin väittämään (74,6 %), että sairaan taloudellisten ja sosiaalisten ongelmien korjaaminen parantaa usein hänen tilaansa. Enemmistö vastaajista (91,5 %) uskoi, että jatkuvat syyllisyyden tunteet voivat aiheuttaa mielenterveyden häiriön.
"Köyhä joutuu herkemmin mielisairaalaan"
Kaikilla on joskus mielenterveyden häiriöiden oireita, uskoi suurin osa vastaajista (77 %). Sen sijaan väittämä "on täysin arvokysymys ketä pidetään mielisairaana" aiheutti suuren hajonnan. Kolmas osa oli osittain samaa mieltä ja kolmas osa eri mieltä. Täysin samaa mieltä oli 8.3 prosenttia, 25.9 prosenttia vastaajista ei osannut sanoa. Puolet vastaajista uskoi, että köyhät ja huono-osaiset joutuvat herkemmin mielisairaalaan kuin varakkaat ja hyvässä asemassa olevat.
Suurin osa vastaajista (71,8 %) uskoi että mielisairaudesta voi parantua täydellisesti ja viettää normaalia elämää. Samoin suurin osa (88,9%) yhtyi väittämään, ettei mielisairaalapotilaan tarvitse hävetä sairaalassaoloaan päästyään laitoksesta.
Yli puolet vastaajista (63.2 %) uskoi, että mielisairaat ovat henkisesti yllättävän vahvoja ja että heistä löytyy tarvittaessa paljon henkisiä voimavaroja monenlaiseen hyödylliseen toimintaan. Melkein kolmannes ei osannut sanoa ja eri mieltä oli 6.3 prosenttia.
Eräs tutkimuksen väittämistä oli, että monet mielisairaat käyttävät sairautta verukkeena silloin, kun heidän tulisi itse ottaa vastuuta elämästään. Samaa mieltä oli lähes puolet vastaajista. Sen sijaan suurin osa (73 %) ei yhtynyt väittämään useimpien potilaitten vaarallisuudesta.
Mielisairaaseen henkilönä liittyviä uskomuksia kartoitettiin väitteillä:
tuntisin oloni erittäin kiusaantuneeksi entisen potilaan kanssa (eri mieltä 70.1 %), voisin olla läheinen ystävä mielisairaalassa olleen henkilön kanssa (samaa mieltä 67.8 %), voisin hyväksyä työtoverikseni mielisairaalassa olleen henkilön (samaa mieltä 86.5 %), voisin rakastua mielisairaalassa olleeseen henkilöön (lähes puolet ei osannut sanoa) ja voisin antaa itsen mielisairaalassa olleen henkilön hoitoon (36.7 % ei osannut sanoa, eri mieltä oli 36.3 %).
Myös Käsi kädessä lehdessä (4/99) julkaistun kyselyn mukaan mielenterveyspotilas sopii kyllä naapuriksi, ystäväksi tai työtoveriksi, mutta mieluummin ei puolisoksi. Helpointa potilas oli hyväksyä ystäväksi (87) tai naapuriksi (83). Vähän yli puolet vastaajista (58) ei ollut halukas menemään naimisiin mielenterveyspotilaan kanssa. Moni kuitenkin lisäsi, ettei puolison sairastuminen aiheuttaisi eroa. Osa vastaajista kyseenalaisti mahdollisuuden erotella ihmisiä mielenterveyspotilaisiin ja muihin. Moni myös pelkäsi mielenterveyspotilaan ripustautuvan liikaa ystävänä tai olevan epäluotettava työtoverina.
Rikosrekisterikin mielisairautta helpompi kantaa
Englantilainen vapaaehtoinen mielenterveysjärjestö Mind selvitti vuosina 1998-99 laajalla kyselyllä mielenterveyspotilaiden kokemuksia sosiaalisesta syrjinnästä. Sadoista yksityisistä ihmisistä, ryhmistä ja yhteisöistä koostunut asiantuntijoiden ja sairauden itse kokeneiden joukko kartoitti myös syrjinnän syitä ja ehdotti toimenpiteitä sen poistamiseksi aina lainsäädännöstä alkaen.
Tämän päivän Britanniassa mielenterveyspotilaat ovat sosiaalisesti syrjityintä luokkaa. Vain 13 prosenttia vaikeasti sairaista on mukana työelämässä. Skitsofreniaa sairastavien kuolleisuus on kaksi ja puoli kertaa muun väestön kuolleisuutta korkeampaa. Monikansallisessa maassa kuvassa on mukana myös rasismi: on vielä vaikeampaa olla mielisairas ja musta tai kuulua sukupuoliseen vähemmistöön.
Monet potilaat tuntevat diagnoosin myötä menettäneensä kansalaisoikeutensa; heitä ei kunnioiteta eikä heihin luoteta yhteisön jäseninä. Ryhmästä sulkeminen vaikeuttaa ihmissuhteiden solmimista, jättää työyhteisön ulkopuolelle ja vaikeuttaa monin tavoin jokapäiväistä elämää. Eräs selvitykseen osallistuneista määritteli syrjinnän yksinkertaisesti hankaloittavan mielenterveyspotilaiden elämistä, tekemistä ja rakastamista. "Yhteiskunnassa olisi helpompi selviytyä entisenä vankina kuin mielenterveyspotilaana." "Kun mielisairaus mainitaan, ihmiset kääntävät minulle selkänsä."
Työelämässä syrjintä on potilaiden kokemusten mukaan usein avointa, työnantajat eivät tiedä, miten suhtautua mielen ongelmiin, eikä mielenterveyspalvelujen tehtäväksi katsota kuntoutuvien tukemista työelämään. Myös koulutusmahdollisuudet vähenevät mielisairauden myötä. Kouluissa ja yliopistoissa on liian vähän tietoa ja ymmärrystä mielenterveyden ongelmista niin, ettei esimerkiksi sairauden aiheuttamia opiskeluvaikeuksia osata ottaa huomioon.
Hoitohenkilöstö ei potilaiden mukaan ymmärrä, miten vammauttavaa mielisairauteen liittyvä syrjintä on sairaille ja kuntoutuville. Sosiaali- ja terveyspalveluilta toivotaankin avoimempaa toimintaa ja siltojen rakentamista hoidosta yhteiskuntaan, jotta mielenterveyspotilaat otettaisiin avoimemmin vastaan omassa yhteisössään.
Lähde: © Mielenterveysseura
Artikkelit -osion etusivulle »
