 |
|
||||||||||||||||
|
Kirjoitettu: 22.10.2008 klo 23:45 Avainsanat: alas ja ylös.Siitä on jo melkein ikuisuus kun olen täällä viimeksi kirjoitellut, itse asiassa tasan kaksi kuukautta.. On tapahtunut niin paljon asioita ja niin pienessä ajassa. Osin hyviä asioita, osin ei. Hyvää on kai se, etten ole oksentanut pitkään aikaan, enkä tunne siihen tarvetta. En ahmi ruokaa ja syöminen on normalisoitunut todella paljon. Outoa on että pääni huutaa välillä "söisit nyt enemmän tai ostaisit nyt karkkia" mutta minun ei vaan tee mieli. Se on jopa pelottavaa. Mikä minussa on kun en halua syödä, mihin ruokahaluni on kadonnut?!?! Ei sillä että siitä olisi niin haittaa mutta..olen hämilläni. Tuo Seronil mitä söin..se ei tätä ainakaan voi aiheuttaa..sen vähän kun lopetin kesken, eli kuukauteen en sitä ole ainakaan syönyt..ehkä melkein kahteen. Minusta on myös tullut tyttöystävä, hullua. Mutta myönnän sen kai vihdoinkin itselleni.. vieläkun oppisin luottamaan häneen täysin. Sen tiedän että ainakin pidän siitä pojasta ihan hirveän paljon. Vaikka vuosi on jo tuota samaa poikaa säädetty en ole vielä ahdistunut, pelottavaa kyllä voin kuvitella kai jopa itseni asumaan jonain päivänä hänen kanssaan. Ja se on minulta paljon. Mutta se että minusta on tullut tyttöystävä ei ole se mikä minut on täältä pois pitänyt, vaan se ettö sain tietää olevani raskaana. Melkein kuukauden makasin sängyssä ja voin todella pahoin. Olin turhautunut, ehkä jopa masentunut, hormonit sekoitti päätä ja olin aivan sekaisin..Koulun käynnistä ei tullut tuona aikana mitään ja nyt olen kuukauden jäljessä. Pahinta oli se etten tiennyt pitääkkö lapsen vai keskeyttääkkö raskauden. Juttelin Asiasta ensin "poikaystäväni" kanssa ja lopulta kerroin jopa äidilleni asiasta. Yllätyksekseni äitini halusi että pidän lapsen. Päätös ei ollut helppo ja tein sen vasta sairaalassa, kun hain ensimmäisen lääkkeen keskeytystä varten. Lasta ei siis tule ja saan elää nuoruuttani vielä vain itselleni. Miten olisin voinut kantaa vastuun jostain niin pienestä, kun en osaa pitää huolta itsestänikään. Toisinaan harmittaa, en tiedä tosin johtuuko se tästä vai jostakin muusta. Mutta tunteet on pinnassa, saatan alkaa yhtäkkiä vain itkemään osaamatta sanoa mistä se johtuu. Eikä murheet siihen loppunut, että raskaus keskeytettiin ( vaikka se tuntuikin "helpotukselta", päätös oli tehty ja sitä ei voitu enää muuttaa), vaan minulla oli järkyttävät vatsakivut vielä viikko "operaation" jälkeenkin ja kun lopulta pääsin lääkäriin tutkittavaksi selvisi, että kohtuni ei ollut tyhjentynyt kokonaan ja se oli tulehtunut. Onneksi asia hoidettiin ajoissa ja nyt kaikki on kunnossa siltä saralta. Elämä jatkuu. Viime viikolla oli viimeinen psyk sh:n tapaaminen (taisi turhautua kun en oikein puhunut). Ehkä kaikki nyt viimeinkin menee raiteilleen ja opin elämään niin kuin olen aina halunnut.. Koulun kanssa on hieman ongelmia ja meinasin sen jo laittaa tauolle, mutta ehkä yritän vielä. Alhaalla on käyty ja toivottavasti ei alemmas enää päästä..Tiedän että jos edes vähän yritän saavutan aina jotain.. sillä mennään.
Jos haluat kommentoida kirjoitusta tai kommentteja, on sinun kirjauduttava sisään.
» Rekisteröidy » Unohdin salasanani |
|||||||||||||||
Copyright © Darwin Media Oy 2012 Kieltorekisteri
