|
Kirjoitettu: 08.11.2007 klo 11:02
Avainsanat:
7.11.
Astelen tavalliseen tapaani läheiseen kauppakeskukseen,
etsin katseellani tarvitsemiani tavaroita. Nappaan ostoskoriini maitoa ja
leipää niin kuin ennenkin. Jokin vain on tänään toisin. Haistan sen ilmasta,
tunnen sen ihokarvoillani, aistin sen kaikilla aisteillani. Vastaan tulee
vanhempi pariskunta, katseet kohtaavat ja me tiedämme. Hymy ei karehdi
kenenkään huulilla. Eteeni pölähtää joukko nuoria. Pieni epäilys muhii silmien
takana, keitähän nuokin on? Ikävä ajatus hiipii mieleen, kuka täällä tietää kenestäkään?
Toisten ajatusmaailmasta ja vaikuttimista, mielenhäiriöistä.Etsin avoimia katseita, rehellisyyttä, aitoutta,
kunnollisuutta.
Eihän maailma voi olla tällainen, eihän? Tänään ihmiset tässä maassa ovat yhtä. Yhtä hyvän puolella,
pahaa vastaan.
Pimeyttä ja kuolemaa vastaan.Päätän ostosreissuni ja jatkan matkaani kotiin. Mutta
ajatukset seuraavat. Katselen vaunuissa tuhisevaa vauvaani ja mietin. Tuo
surmaajakin on joskus ollut ihana, pieni viaton käärö. Varmasti äitinsä
rakkaudella synnyttämä ja hoivaama. Miten pienestä suloisesta ihmisestä voi
kasvaa jotain niin vääristynyttä ja pahaa?
Toisaalta pienen aavistuksen siitä tiedän, kun katselen
raivokkaan uhman täyttämää kaksivuotiastani. Pimeä puoli taitaa löytyä meistä
jokaisesta. Kysymys on ehkä enemmän siitä, miten itseään hallitsee ja
hillitsee. Vai onko? Pitäisikö nyt heittää ensimmäinen kivi? Onko tämä se paikka
jolloin se on sallittua? Vai pitääkö ymmärtää, pitääkö antaa anteeksi ja
armahtaa?
Tuskin kukaan voi tarkalleen tietää asioita, jotka johtivat
tähän järkyttävään tekoon. Kenet voi syyllistää siitä, miksi näin tapahtui?
Vanhempana sitä itse toivoo, että voisi ohjata lapsiaan
oikeaan. Ymmärtämään hyvää ja pahaa, tekojen seurauksia ja myös sitä, että tämä
näkyvä ei ole kaikki. Sytytän tänään kynttilän tuhansien muiden tapaan. Niiden
muistoksi, jotka menehtyivät. Osoittaakseni, että minäkin haluan kantaa osan
murheesta. Mutta pelkkä muistelu ei riitä, se ei tuo ketään takaisin. Haluan rukoilla
voimia niille, jotka ovat keskellä sitä murhenäytelmää. Jotka joutuivat
antamaan rakkaansa pois. Uskoa tulevaan niille, jotka jäivät todistamaan
tapahtumia ja suremaan. Rukoilen, että ihmiset heräisivät rukoilemaan,
rukoilemaan koko meidän kansan puolesta.
Tämä tapahtuma unohtuu, aika parantaa ja turvallisuuden
tunne jälleen palaa. Mutta tulee uusia, lisää järkyttäviä asioita ja pimeyttä.
Yö mustenee, kunnes koittaa aamu, jolloin yö ei enää palaa.
Voin vain luottaa siihen, että meistä pidetään huolta, voi
vain rukoilla varjelusta. Pelossa ei voi, eikä tarvitse elää, se vie elämästä
ilon.
|
